Siirry sisältöön

Innostus tarttuu. Jos minulta kysytään, yksi toimittajana olemisen parhaista puolista on se, että saa altistaa itsensä tartunnoille ihan työn puolesta. Vuodenvaihteen kunniaksi kokosin pienen otoksen retkistä, jotka saivat minut innostumaan vuonna 2014.

Aloitetaan läheltä kotia. Muutin syksyllä Raholaan. Jokunen päivä muuton jälkeen heitin repun selkään ja kävelin reippaasti juttukeikalle. Matkaan meni ehkä kymmenen minuuttia, sillä kohteeni, Pyynikin käsityöläispanimo, oli sekin löytänyt itselleen kotipesän Länsi-Tampereelta. Värikkäitä vaiheita panimon tarinasta ei puutu, siinä lähdetään liikkeelle muinaisista suomalaisista sahtiperinteistä, otetaan vauhtia kotikylpyhuoneesta ja kiritään sitten tuli haivenia hipoen kultamitalisijoille

​

Tampereen seudulla on mukavia bussikuskeja. Olen vuoden mittaan reissanut useaan otteeseen linja-autolla juttukeikalle Tampereelle ja ympäristökuntiin. Tunnen seutukuntaa ihan kohtuullisesti, kartasta ja kännykän gps:stä on apua – mutta kuskin hyvät neuvot ovat silti kaikkein rohkaisevimpia, kun pitää onnistua hyppäämään autosta täsmälleen oikealla pysäkillä. Niinpä esimerkiksi Kangasalan Kopalissa käydessäni sain innostua ainakin kolmeen otteeseen: ensin kivasta bussimatkasta, sitten ystävällisestä vastaanotosta ja lopulta itse aiheesta, josta kuvattiin myöhemmin myös videojuttu. (Toki on paikallaan myöntää, että kuvausreissu tehtiin henkilöautolla. Ei tässä nyt urheilijoita sentään olla.)

​

Olen pienestä pitäen ahminut tieteiskirjallisuutta ja haaveillut avaruusmatkaajan ammatista. Avaruus näyttäisi jäävän käymättä, mutta toiseksi parasta on se, kun kirjalliset kuvitelmat muuttuvat tosiksi. Metallien 3D-tulostus on ollut vuoden mittaan esillä muutamassakin jutussa edellä mainitun Kopalin pohdintojen lisäksi. Samoin esimerkiksi syksyinen käynti tamperelaisessa Insta Groupissa ryöpytti ajatukset liikkeelle. Virtuaali- ja simulaatiotekniikoita arjen elämän avuksi? Kyllä kiitos!

Toimittaja tarvitsee kahvia ja pullaa pysyäkseen tyytyväisenä, näin uskotaan. Instassa tekemäni haastattelu oli lyhyt, ytimekäs ja erittäin informatiivinen. Kiinnostavaa asiaa tuli sillä tahdilla, että tarjotun kahvin ehdin melkein hörpätä jossain välissä, mutta kahvileipä jäi lautaselle. Eikä harmita yhtään, herkkuja tyrkytetään joka nurkalla, mutta asiaa joutuu joskus etsiskelemään.

Vuoden tehokkain haastattelu taisi kuitenkin osua kohdalle kesäkuussa Tampere-talossa. Sisälle, istumaan, tovi tarinointia, ulos, pyörällä kotiin ja ihmettelemään, miten paljon tovissa oikein ehtiikään, kun sen ottaa asiakseen. Pystyyköhän jutun perusteella arvaamaan, montako minuuttia haastattelu kesti?

​

Nyt kun pyöräily on mainittu, mieleen nousee väistämättä aurinkoinen loppukesän päivä ja pikku pyöräretki Tampereen Lakalaivaan. Chilistä riittää puhuttavaa, ja kun asiaan oikein innostuu, siitä voi tulla elämäntehtävä.

Olen itsekin jokusen chilin joskus kasvattanut ja ruokaani pilkkonut, joten aiheeseen oli helppo päästä sisälle. Vaan entä kun eteen tulee itselle ennalta jokseenkin täysin vieras aihe? Sanotaan vaikka, että kaarevahampaiset kartiohammaspyörät, joista ei minun käymissäni kouluissa juuri puhuttu. Ei hätää. Kuuntelemalla, katselemalla, kyselemällä ja googlamalla ymmärtää sen verran, että pystyy kirjoittamaan jutun, ja seuraavalla kerralla tietää asiasta jo valmiiksi jotain. Bonuksena tulee ihmetys ja oivallus: tällaisiakin kappaleita tehdään ja vieläpä koko ajan paremmin.

​

Sokeriksi pohjalle makea munkkijuttu, jonka kokosin läheltä ja kaukaa: tein yhden haastattelu- ja kuvausretken Pyynikin näkötornille ja taustoja utelin sähköpostitse Uudesta-Seelannista. En syönyt jutunteon aikana yhtään munkkia, koska kädet olivat täynnä kirjoitustöitä, mutta otin kyllä vahingon sittemmin takaisin…

Kirjoittaja on Tredean osa-aikainen toimittaja, joka tapasi vuoden 2014 juttukeikoillaan myös kaksi kissaa ja sai siitä mielestään erinomaisen syyn viljellä kissakuvia tässä blogikirjoituksessa.

​

 

Takaisin ylös